tiistai, 29. maaliskuu 2016

Koulutusleikkaukset vaarantavat Suomen tulevaisuuden

Koulutuksesta ja tutkimuksesta tehtävistä leikkauksista on puhuttu siitä asti, kun hallitus viime vuoden toukokuussa julkisti ohjelmansa. Ennen vaaleja nykyinen pääministeri Sipilä ja valtionvarainministeri Stubb poseerasivat sosiaalisessa mediassa ja antoivat koulutuslupauksen, jonka mukaan koulutuksesta tai opintotuesta ei tulla leikkaamaan. Hallitusneuvotteluissa nuo lupaukset unohdettiin saman tien.

Hallitusohjelman toiveet Suomesta koulutuksen ja osaamisen kärkimaana ovat pelkkää sanahelinää, kun samanaikaisesti koulutuksesta leikataan yli miljardi euroa vuositasolla.  

Yksi lyhytnäköisimmistä toimista on varhaiskasvatuksesta leikkaaminen. Subjektiivista varhaiskasvatusoikeutta rajattiin niin, että lapset joutuvat jatkossa keskenään eriarvoiseen asemaan vanhempiensa työmarkkina-aseman perusteella. Koska kaikki kunnat eivät tätä heikennystä halunneet ottaa käyttöön, lapsia kohdellaan nyt eri tavoin myös asuinpaikkansa perusteella. Hallitus on lisäksi suurentanut varhaiskasvatuksen ryhmäkokoja ja on aikeissa nostaa päivähoitomaksuja.

Korkeakoulutuksen leikkauksissa suurimpana kärsijänä on ollut Helsingin yliopisto, josta joudutaan irtisanomaan lähes tuhat henkilöä. Niiden henkilökohtaisten tragedioiden lisäksi, joita työpaikan menetys aiheuttaa, leikkaukset vaikeuttavat myös opiskelijoiden arkea. Hallintohenkilökunnan vähentyessä myös opintojen ohjaus vähenee. Opetuksen laatu kärsii. Puhumattakaan siitä viestistä, jonka hallitus antaa nuorille tutkijoille ja heidän tulevaisuudenuskolleen.

Seuraavaksi hallitus on käymässä ammatillisen koulutuksen kimppuun. Leikkaukset tulevat todennäköisesti suurentamaan ryhmäkokoja ja heikentämään lähiopetusta. Nämä vähentävät heikommin pärjäävien nuorten mahdollisuuksia läpäistä koulutus. Lisäksi aloituspaikkoja joudutaan karsimaan, jolloin heikommin peruskoulussa pärjänneet eivät edes pääse sisään. Meillä on kohta käsissämme uusi joukko koulutuspolulta tipahtaneita nuoria. Samaan aikaan hallitus on leikannut nuorisotakuun lähes olemattomiin.

Opintotuen leikkaukset käyvät kaikkein pienituloisimman väestöryhmämme kukkarolle ennennäkemättömällä tavalla. Hallitus on leikkaamassa opintorahasta neljänneksen. Jotkut sanovat, että opiskelu on investointi tulevaisuuteen, ja se kuuluukin rahoittaa lainalla. Eihän ennenkään opiskeluun saanut ilmaista rahaa. Mutta ajat ovat muuttuneet. Korkeakoulutuskaan ei ole enää tae varmasta työpaikasta. Kotitalouksien velkaantumisaste kasvaa. Miksi olemme niin huolissamme valtion velasta, jos nuortemme tulee ottaa lainaa elämiseensä?

Maksuton koulutus on perinteisesti ollut yksi suomalaisen yhteiskunnan kulmakivistä. Nyt hallitus on murtamassa maksuttomuutta suunnittelemalla lukukausimaksuja yhä uusille opiskelijaryhmille. Lukukausimaksuja ulkomaalaisille opiskelijoille ollaan laajentamassa korkeakouluopiskelijoista toisen asteen opiskelijoihin. Lisäksi selvitetään mahdollisuutta periä lukukausimaksuja vieraskielisestä toisen asteen opiskelusta. Onko hallituksen tarkoituksena lopulta tehdä opiskelusta vain rikkaiden etuoikeus?

Näiden massiivisten leikkausten keskellä on ollut kummallista, että opetusministerimme Sanni Grahn-Laasonen ei puolusta hallinnonalaansa voimakkaammin, ainakaan julkisuudessa. Hän toistelee mantraansa kaikille kivuliaista säästöistä eikä asetu lainkaan vastustamaan niitä.

Sipilän hallitus on kuitenkin joutunut jo alkutaipaleellaan perumaan joitakin huonoja päätöksiään. Koulutusleikkauksiin perumisia ei näköjään tarvitse edes harkita, koska oma ministerikään ei ryhdy suomalaista koulutusta puolustamaan.

Viime viikolla uutisoitiin, että Suomen talous kääntyi viime vuonna kasvuun ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2011. Pahoin pelkään, että hallituksen tuhoisat koulutusleikkaukset eivät tätä orastavaa kasvua ainakaan vauhdita. 

Kirjoitus on julkaistu Hämeen Sanomissa 26.3.2016

perjantai, 11. maaliskuu 2016

Vanhusten kotihoito on riittämätöntä

Lukuisissa uutisissa ja yleisönosastokirjoituksissa on viime viikkoina tuotu esiin vanhusten kotihoidon riittämätön taso. Miltei päivittäin saamme lukea ja kuulla kauhutarinoita paitsi kaatuneista ja kotoaan kadonneista, myös kotiinsa ilman ruokaa, juomaa ja lääkkeitään unohdetuista vanhuksista. Tulevaisuudessa tilanne vain pahenee muistisairauksien lisääntyessä.

Suomen lähi- ja perushoitajaliitto Superin teettämän, viime vuonna julkaistun selvityksen mukaan vanhusten kotihoito on yhä pahenevassa kriisissä. Hoidon laadusta oli huolissaan tyrmistyttävät 95 prosenttia kyselyyn vastanneista henkilöstön edustajista. Työn rasittavuus oli vastaajien mukaan lisääntynyt ja jopa kaksi kolmasosaa harkitsi alan vaihtoa.

Vuonna 2013 voimaan tulleessa vanhuspalvelulaissa painotetaan vanhusten palveluiden järjestämistä niin, että vanhus voi asua kotonaan mahdollisimman pitkään. Lakia säädettäessä kotihoidon resursseja oli tarkoitus lisätä. Tämä tarkoitus ei kuitenkaan toteutunut. Kotihoitopainotteisuuteen siirryttäessä säästyneitä rahoja olisi tullut käyttää kotihoidon kehittämiseen.

Vaikka laki edellyttää, että kotihoidon palvelut ovat vanhukselle riittävät, käytännössä asiassa on tulkinnanvaraa ja hoidon laadun valvonta on riittämätöntä. Palveluiden määrä ja laatu vaihtelevat alueittain. Henkilökunnan nopea vaihtuvuus vaikuttaa asiakkaan kokemuksiin hoidosta ja yhteydenpitoon omaisten ja hoitohenkilökunnan välillä.

Suurin ongelma julkisuudessa käydyn keskustelun perusteella näyttää olevan se, ettei huonokuntoisille vanhuksille saada laitoshoitopaikkoja tarpeeksi nopeasti. Vanhusten kunnon kartoittamisprosessit ovat kankeita ja hitaita. Kotonaan asuu vanhuksia, joiden kohdalla puhutaan jopa heitteillejätöstä. Tähän tulisi reagoida nopeasti.

Eduskunnan apulaisoikeusasiamies on aloittanut valtakunnallisen selvityksen vanhusten kotihoidon puutteista. Heti kun selvityksen tulokset saadaan, on siinä esiin tuodut epäkohdat hoidettava kuntoon. Kysymys on vanhustemme perus- ja ihmisoikeuksista. Niitä ei voida polkea rahapulan varjolla. 

Kirjoitus on julkaistu Kansan Uutisten Viikkolehdessä 11.3.2016

maanantai, 15. helmikuu 2016

Päiväkodissa ei ole puolikkaita lapsia

Helsingin Sanomien helmikuun Kuukausiliite kertoo, ettei ole yhdentekevää, minkä nimiseen päiväkotiryhmään on aikoinaan kuulunut. Minulla on takanani pitkä ura päiväkodissa. Ehdin lapsena käydä läpi lähes kaikki Hirsimäen päiväkodin ryhmät. Aloitin Palleroista, päiväkodin pienimmistä ja etenin Rinkeleiden ja Piparien kautta esikouluun, Sämpylöihin.

Varhaiskasvatuksesta ja päivähoidosta on puhuttu nyt paljon. Syksyllä eduskunta päätti pitkän käsittelyn jälkeen antaa kunnille mahdollisuuden varhaiskasvatusoikeuden rajaamiseen, vastoin asiantuntijoiden neuvoja. Myös ryhmäkokoja kasvatettiin. Seuraavaksi hallituksen on tarkoitus nostaa päivähoitomaksuja.

Eduskuntaryhmämme on vastustanut näitä lapsiperheiden arkea heikentäviä päätöksiä. Erityisesti varhaiskasvatusoikeuden rajaaminen asettaa lapset keskenään eriarvoiseen asemaan vanhempien työmarkkina-aseman perusteella. Kun joissain kunnissa rajaus otetaan käyttöön ja toisissa ei, myös alueellinen eriarvoisuus kasvaa.

Ryhmäkokojen kasvattaminen heikentää varhaiskasvatuksen laatua ja lasten tarvitsemaa yksilöllistä hoivaa. Suuret ryhmät uuvuttavat henkilökunnan. Päivähoitomaksujen nostaminen tekee loven lapsiperheiden kukkaroon, johon kohdistuu nyt muitakin korotuksia, kuten terveydenhuollon asiakasmaksujen nostaminen.

Päätin itse ottaa selvää päivähoidon arjesta ja tämän viikon maanantaina sain mahdollisuuden sukeltaa Riihimäellä sijaitsevan Jukolan päiväkodin Melukylän ryhmään.

Päiväkodissa kaikki toiminta on tarkkaan suunniteltu niin, että se tukee lapsen varhaista kasvua ja kehitystä. Aamupuurolla puhuttiin viikonlopun tapahtumista. Puuron jälkeen iso ryhmä jaettiin vähän pienempiin ryhmiin, osa lähti ulkoilemaan ja osa jäi sisälle kasvojumppaan ja leikkimään. Minä olin eläinleikissä norsu.

Lounaalla viisivuotissyntymäpäiväänsä viettänyt kruunattiin juhlavasti ja lauloimme sankarin toiveen mukaisesti onnittelulaulun sekä suomeksi että englanniksi. Ruuaksi tarjoiltiin perunoita, kastiketta ja salaattia ja jälkiruuaksi sankari tarjosi kaikille karkin. Lounaan jälkeen lapset painelivat omiin sänkyihinsä peittojen alle ja yksi aikuisista luki sadun. Melkein kaikille uni maittoi.

Myös minun päiväni oli opettavainen. Riihimäellä on iloittu siitä, ettei päiväkotien ryhmäkokoja kasvateta. Ilo loppui lyhyeen kun minulle selvisi, että kaikki Jukolan, ja myös muiden kaupungin päiväkotien ryhmät jo nyt pullistelevat ja ryhmäkoot paukkuvat.

Kasvaneita ryhmäkokoja voidaan selittää hienosti paperilla, kun osa-aikaiset lapset lasketaan puolikkaina. Mutta kun lapset ovat mukana päiväkodin arjessa, he ovat ihan oikeita ja kovin tärkeitä, kokonaisia lapsia. Tämä on tainnut ministereiltä jäädä huomaamatta. 

tiistai, 19. tammikuu 2016

Olen valmis puheenjohtajakisaan

Mitä uutta annettavaa minulla voisi olla vasemmistoliitolle? Olen työssäkäyvä perheenäiti ja lähihoitaja. Peilaan laajempia poliittisia kysymyksiä tavallisen ihmisen arjen haasteisiin ja pyrin puhumaan niistä ymmärrettävästi. 

Tulen hyvin toimeen erilaisten ihmisten kanssa ja pyrin löytämään yhteisiä ratkaisuja työssäni eduskuntaryhmän puheenjohtajana. Minulla on laajat yhteistyöverkostot niin puolueen sisällä kuin yli puoluerajojen.

Minulle tärkeitä asioita politiikassa ovat päivähoito, koulutus, työelämä ja sen sovittaminen yhteen perheen kanssa sekä hyvä ja laadukas sosiaali- ja terveydenhuolto ja vanhusten palvelut. Ne asiat, joiden hyvä laatu turvaa elämää ja sujuvoittaa arkea.

Olen aiemmin lähtenyt ehdolle erilaisiin luottamustehtäviin mietittyäni asiaa vain hetken. Tätä ehdokkuutta olen kuitenkin harkinnut siitä asti, kun Paavo Arhinmäki marraskuun lopulla ilmoitti, ettei ole enää käytettävissä puolueen puheenjohtajan tehtävään. 

Olen vatvonut asiaa ystävieni, työtovereideni, puolisoni, vanhempieni, lasteni ja sukulaisteni kanssa. Olen valvonut öitä ja mennyt varmana päätöksestä nukkumaan vain herätäkseni epävarmana. Nyt on aika lopettaa asian vatvominen. Olen päättänyt asettua ehdolle vasemmistoliiton puheenjohtajaksi.

Olen ollut vasemmistoliiton puoluejohdossa vuodesta 2007. Kesällä tulee siis kuluneeksi yhdeksän vuotta siitä, kun puoluekokousväki valitsi minut varapuheenjohtajaksi Helsingin Kulttuuritalolla.

Olen seurannut hyvin läheltä Martti Korhosen puheenjohtaja-ajan ja heti perään Paavo Arhinmäen kaudet. Uskon tietäväni mihin tehtävään olen asettumassa ehdolle. Tunnen hyvin meidän kenttäväen ympäri Suomea ja useimmat ihmiset kentällä tuntevat minut.

Puheenjohtajan tehtävä ei ole helppo. Vasemmistoliiton kannatus seisoo paikallaan, vaikka juuri tässä poliittisessa tilanteessa kannatuksen nostamisen pitäisi olla mahdollista. Uuden puheenjohtajan suurin haaste on, miten saadaan kannatus nousuun ja uusia ihmisiä mukaan vasemmistoliiton toimintaan ja äänestäjiksi.

Meidän pitää pystyä hyödyntämään koko mahtavaa ja aktiivista kenttäväkeämme parhaalla mahdollisella tavalla ja saada ihmisten osaaminen ja voimavarat käyttöön. Koko puoluejohdon on syytä sitoutua aktiiviseen työhön koko maassa kannatuksen parantamiseksi.

Nyt on jokaisen aika pysähtyä pohtimaan millainen puolue vasemmistoliitto on ja mitä haluaisi sen olevan. Kesän puoluekokouksessa valitaan uusi puheenjohtaja ja puoluesihteeri, mutta linjataan myös puolueen tulevaisuutta. Tähän toivon kaikkien osallistuvan. 

perjantai, 15. tammikuu 2016

Tarinoita laitakaupungilta

Osallistuin ennen joulua muutaman kansanedustajan kanssa Helsingin Diakonissalaitoksen järjestämälle ”luokkaretkelle laitakaupungille”. Vierailimme kaikkein heikoimmassa asemassa olevien helsinkiläisten luona ja tutustuimme heille tarjolla oleviin palveluihin. Välittääkö heistä kukaan?

 

Ensimmäinen kohde oli päihteidenkäyttäjien korvaushoitoyksikkö Munkkisaaressa. Asiakkaiden tarinat kertoivat risaisesta elämästä: ”En olisi hengissä ilman tätä paikkaa”, kertoi keski-ikäinen nainen. Hän kertoi syntyneensä vankilaan, päihdeäidin lapseksi. Päihteet, rikokset ja vankila olivat aina kuuluneet elämään. Päivittäiset käynnit palvelukeskuksessa, korvaushoidot ja oma asunto olivat tuoneet elämää raiteilleen. Eniten hän iloitsi jo aikuisesta lapsestaan joka oli juuri saanut vakituisen työpaikan.

 

Seuraavana kävimme helsinkiläisessä metsässä, jossa tapasimme kolme itäisestä Euroopasta tullutta nuorta romanimiestä. Hyisessä sateessa ja tuulessa miesten asuntona toimi pressuista kyhätty maja. Saniteettitiloista tai keittiöstä ei tietoakaan. Miehille oli kotimaassa luvattu parempi tulevaisuus maailmalla ja vailla kielitaitoa heidät oli houkuteltu kylmään Pohjolaan. Kotona odottivat perheet, yhdellä vaimo ja kaksi lasta, toisella äiti. Päiväkeskus Hirundo tarjoaa heille mahdollisuuden peseytymiseen, pyykkäämiseen ja rauhalliset tilat omien eväiden syömiseen.

 

Metsästä matka jatkui Itäkeskukseen päihteidenkäyttäjien palvelukeskus Stooriin ja Salliin. Matalan kynnyksen paikassa työtä ei tehdä autettavien ihmisten puolesta vaan heidän kanssaan. Stoorissa voi pyykätä, peseytyä, lukea lehdet ja levätä. Myös lääkäriin pääsee ja työntekijät auttavat palveluihin hakeutumisessa. Meillä kaikilla oli oma ”stoorimme” kerrottavaksi.

 

Lopuksi vierailimme Herttoniemessä nuorten palvelukeskus Vamoksessa, joka pyrkii estämään nuorten syrjäytymistä. Kaikilla kyse ei ole palveluiden puutteesta, vaan siitä, ettei kukaan aidosti keskity luukulta toiselle pompoteltavaan nuoreen. Kaksi nuorta kertoi tarinansa meille. Oli koulukiusaamista, kunnianhimoa, kiitettäviä numeroita ja pohjaton väsymys. Jossain vaiheessa suunta elämälle katosi. Vamoksessa näkyi myös toivon kipinä: jokaisella pieni välähdys siitä, mitä sitten tekisi kun taas pystyy ja kykenee.

 

Luokkaretki laitakaupungille avasi silmiä ja antoi toivoa – vielä joku välittää. Usein ajattelen tuota päivää ja erityisesti romanien metsämajaa. On anteeksiantamatonta, että Suomessa joku joutuu yöpymään pimeässä, kylmässä metsässä. Toivon todella, että nuo nuoret miehet saivat lämpimän yösijan, kun pakkanen painui lähelle 30 astetta.

 

Kolumni julkaistu Kansan Uutisten Viikkolehdessä 15.2.2016