Väitteet eivät ole kestäviä. Maksujen poisto on järkevää niin kansanterveyden kuin oikeudenmukaisuuden kannalta. Maksuilla kerättävät tulot ovat häviävän pieni osa terveydenhuollon menoista, ja merkittävä osa maksujen tuotoista uppoaa niiden keräämiseen tarvittavaan byrokratiaan. Maksujen taso myös eroaa kuntakohtaisesti, mikä saa ihmiset eriarvoiseen asemaan riippuen asuinkunnasta.

Paljon oikeudenmukaisempaa olisi rahoittaa palvelut kokonaan verovaroilla. Tämä vähentäisi byrokratian kuluja, ja vähentäisi ihmisten eriarvoisuutta.

Myöskään lisääntyvistä terveyskeskuskäynneistä ei tule olla huolissaan. Turhia käyntejä ei ole. On aina parempi hakea apua, kuin jättää menemättä ajoissa lääkäriin tai sairaanhoitajan vastaanotolle ja hoitamattomana mahdollisesti sairastua yhteiskunnalle paljon kalliimpiin vaivoihin.

Terveyskeskukset olivat Suomessa maksuttomia ennen vuotta 1993. Nykyisin kunnat voivat päättää maksujen tasosta tai niiden poistosta valtion asettamissa rajoissa.

Helsingissä terveyskeskusmaksut poistettiin vuoden 2013 alussa, eikä kaupungin vahvasti ylijäämäinen talous siitä järkkynyt. Koko maassa terveyskeskusmaksujen poiston hintalappu olisi 40 miljoonan euron luokkaa, mikä on vain 0,2 prosenttia terveydenhuollon vuotuisista noin 20 miljardin euron menoista. 

Suomessa terveydenhuollon asiakasmaksut ovat eurooppalaisittain huippuluokkaa ja Pohjoismaiden korkeimmat. Juha Sipilän (kesk) hallitus on jo mahdollistanut maksujen noston melkein kolmanneksella, mitä enemmistö Suomen kunnista on Kuntaliiton mukaan myös hyödyntänyt. 

Hallituksen ajama sote-uudistus uhkaa nostaa maksuja entisestään. Uudistuksen myötä terveydenhuollon kokonaiskustannusten ei haluta nousevan, mutta samalla lisätään yksityisiä palveluja. Yhtälö toimii vain, jos palveluita karsitaan tai asiakasmaksuja korotetaan reippaasti. Uhkana on, että heikko-osaisilla ja syrjäseutujen asukkailla maksatetaan hyvinvoivien lisääntyvät yksityiset palvelut.

Korkeat maksut lisäävät kansalaisten eriarvoisuutta ja terveyseroja. Varakkaat ja keskituloiset perheet ottavat jo nyt lisääntyvässä määrin yksityisiä terveysvakuutuksia, joilla katetaan myös nousevia asiakasmaksuja. Pienituloisilla ei ole tällaisiin vakuutuksiin varaa. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL ja Kela ovat arvioineet, että pienituloisilla on jo nyt korkea kynnys hakeutua hoitoon. Tätä kynnystä ei saa kasvattaa.

Olemme täällä eduskunnassa harvinaisen vaikean asian äärellä. Eutanasia on asia, josta meillä on kaikilla jokin ajatus ja melkein kaikilla myös mielipide. Eutanasia herättää meissä kaikissa paljon tunteita. Puolesta ja vastaan.Olen kiitollinen siitä, että meillä on mahdollisuus keskustella tästä aiheesta täällä eduskunnassa arvokkaasti. Asia on sen arvoinen.

Ystäväni kirjoitti minulle:

"Minä olin luvannut, että kipuja ei tunne. Minä kerroin hänelle loppuvaiheen hyvästä hoidosta ja siitä, että varmistan hänelle kivuttomuuden ja pumpuliset unet, eli riittävästi huumaavia lääkkeitä. Mutta minä en voinut pitää sanojani. Tuntui niin kamalalta katsoa niitä tuskasta huutavia silmiä hänen siellä kuoleman kanssa kamppailessa. Hän sanoi minun luvanneen, ettei hänen tarvitsisi kärsiä. Hän pyysi jopa "sitä pilleriä" laitoshuoltajilta.

Lääkärit lupasivat kipupumpun noin kolme päivää ennen oletettua kuolemaan. Mistä se tiedetään, että kuolema on kolmen päivän päässä?

Minä juoksin sairaalan käytävillä lääkäreiden perässä ja pyysin, tehkää jotain. Lääkettä ei annettu tarpeeksi miehelle, jolla oli kuolema edessä, ihan lähellä. Yhtenä perusteluna mainittiin riippuvuuden kehittyminen lääkkeisiin."

Näin kirjoitti ystäväni, jonka mies menehtyi muutama vuosi sitten aggressiiviseen aivosyöpään, jonka kivunhoito oli myös ystäväni puolisoa hoitaneiden lääkäreiden mukaan hyvin haastavaa. Lopulta tuskainen elämänloppu kesti kaksi kuukautta ja se jätti jälkensä myös sureviin omaisiin.

Arvoisa puhemies,

Eutanasian yhteydessä on puhuttu paljon saattohoidosta. Tämä ystäväni kirje vahvistaa sitä käsitystä, että saattohoito on meillä lapsenkengissä. Sitä ei ole riittävästi saatavilla, eikä se ole kaikkien saavutettavissa, ei edes täällä pääkaupunkiseudulla.

Saattohoito on myös rinnastettu eutanasiaan. Toiset ajattelevat, ettei eutanasiaa saa laillistaa, ennen kuin hyvä saattohoito on kaikkien saatavilla. Minun mielestäni nämä kaksi asiaa eivät ole toisiaan poissulkevia. Saattohoitoa pitää kehittää. Saattohoidossa työskenteleviä ihmisiä on koulutettava ja saattohoidon saatavuus on turvattava kaikkialla maassa.

Mutta entä, jos hyvä saattohoitokaan ei takaa kivutonta ja rauhallista lähtöä? Jos mikään asento ei kuolevasta potilaasta tunnu hyvältä? Jos edessä on todennäköisesti kuoleminen tukehtumalla vaikean ja parantumattoman sairauden edetessä? Jos pelko ja kauhu tulevasta on läsnä kuolevan ihmisen viimeisinä elinpäivinä?

Onko se arvokasta ja inhimillistä ihmisen viimeisille hetkille?

Arvoisa puhemies,

Tämän kansalaisaloitteen alullepanijat ovat tehneet erittäin hyvää työtä. Aloitteessa esitetyt kriteerit eutanasian saamiselle ovat hyvin tiukat. Eutanasia ei koskisi aloitteen hyväksymisen jälkeen kuin hyvin pientä joukkoa potilaita, joilla on sietämättömiä fyysisiä ja /tai psyykkisiä oireita, kipuja ja kärsimyksiä, joita ei voida hyvänkään saatto- tai palliatiivisen hoidon avulla ja lääketieteen keinoin olennaisesti lievittää.

Potilaita joilla on sietämättömiä fyysisiä ja/tai psyykkisiä oireita, kipuja ja kärsimyksiä, joita ei voida hyvänkään saatto- tai palliatiivisen hoidon avulla ja lääketieteen keinoin olennaisesti lievittää.

Potilaita, jotka sairastavat parantumatonta kuolemaan johtavaa tautia ja kuolema toteutuu lähitulevaisuudessa ilman eutanasiaakin. Potilaan tilan on oltava lääketieteellisesti arvioiden toivoton ilman toivoa parantumisesta.

Potilaan on oltava oikeustoimikelpoinen, täysi-ikäinen ja kongnitiivisesti kompetentti.

Arvoisa puhemies,

Toivon tälle kansalaisaloitteelle arvokasta käsittelyä ja myötätuulta eduskunnassa.

Matkalla tutustuimme YK:n työhön ja syyrialaisten pakolaisten tilanteeseen. Asukasluvultaan vain hieman Suomea suuremmassa Jordaniassa pakolaisia on pitkälle toista miljoonaa.

Za’atarin pakolaisleiri sijaitsee 20 kilometrin päässä Syyrian rajalta. Leiri on noin viiden neliökilometrin kokoinen ja kauttaaltaan aidattu. Aitojen sisälle mahtuu 80 000 ihmistä ja koko elämän kirjo. Leirissä on lähes 22 000 kouluikäistä lasta, joille on luvattu opettaa Jordanian opetussuunnitelman mukaisesti luku- ja kirjoitustaitoa. Myös englannin kieli on oppiaineena. Unicefin avustuksella leirille on avattu kymmenen koulua. 

Myös Suomen apu on läsnä. Kirkon ulkomaanavun järjestämässä sirkuskoulussa tytötkin pääsevät hyppimään, pomppimaan ja heittämään kuperkeikkaa, ja jalkapallojoukkueet on sekä tytöille että pojille.

Nuorille naisille on tarjolla ammattitutkinto kampaajaksi. Pienessä kontissa hiuslakka haisee voimakkaasti, kun naiset tekevät toinen toistaan upeampia kampauksia. Ulkonäöstä pidetään huolta myös pakolaisleirissä. Kurssin parhaimmille on luvassa omat välineet, joilla aloittaa yritystoiminta kampaajana.

Leirin kahdessa sairaalassa ja yhdeksällä terveysasemalla elämä alkaa ja päättyy päivittäin, aivan kuten missä tahansa maailmassa. Vauvoja asukasluvultaan lähes Kouvolan kokoiseen pakolaisleiriin syntyy päivittäin kymmenkunta. Supermarkettien edustalla roikkuvat värikkäät jalkapallot ja ihmiset juovat yhdessä teetä. Elämä on tässä ja nyt.

Jordania kantaa Syyrian pakolaisuudesta suuren taakan, mutta suhtautuminen pakolaisiin on pysynyt hyvänä. Sodan pitkittyessä tilanne voi muuttua. Asunnoista on suurta pulaa ja infrastruktuuri koetuksella. Myös pakolaisuuden vaikutus työllisyyteen ja työehtoihin puhuttaa.

Syyrian pakolaiskriisi on myös Suomessa arkinen puheenaihe. Syyriasta Suomeen on pitkä matka – niin fyysisesti, kulttuurisesti kuin taloudellisesti. Vaikka pakolaisuuden ongelmat ovat meillä erilaisia kuin Jordaniassa, on myös mittaluokka eri maailmasta.

Syyrian naapurimaat ansaitsevat kaiken tuen pakolaiskriisin hoitamisesta. On täysin käsittämätöntä, että Suomi on tällaisessa maailmantilanteessa leikannut ennätyksellisen paljon nimenomaan kehitysyhteistyöstä, jonka tarkoitus on edistää suotuisaa kehitystä ja estää uusien sotien syttyminen.

Itsekin aikanaan sodista kärsineen Suomen luulisi ymmärtävän, että syyttömänä kriisin jalkoihin voi joutua meistä jokainen ja silloin on hyvä, että myös apua on tarjolla.

Julkaistu Kansan Uutisten Viikkolehdessä 9.2.2017

Yksi tärkeimmistä tasa-arvokysymyksistä on työn ja perhe-elämän yhteensovittaminen. Tällä hetkellä kotihoidon tuen saajista yli 90 prosenttia on naisia. Pitkät kotihoidontukijaksot vaikeuttavat naisten paluuta työelämään ja vaikuttavat palkkaan ja sen myötä tulevaan eläkkeeseen.

Kaksi vuotta tai lyhyemmän ajan perhevapaalla olleet äidit ansaitsevat heti työmarkkinoille paluun jälkeen kymmenisen prosenttia vähemmän kuin lapsettomat naiset. Kun töistä ollaan poissa kolme vuotta tai pitempään, palkka on lähes 19 prosenttia pienempi. 

Hallitus tekee kuitenkin kaikkensa pitääkseen naiset kotona. Noin vuodessa se on romuttanut subjektiivisen päivähoito-oikeuden ja suurentanut päivähoidon ryhmäkokoja. Seuraavaksi nostetaan päivähoitomaksuja. Keskeinen keino parantaa naisten työllisyyttä on jakaa perhevapaat tasaisemmin vanhempien välillä. Tätä tavoitetta ei löydy hallituksen tasa-arvo-ohjelmasta.

Siksi onkin äärimmäisen ironista, että kokoomus, joka opetusministerinsä johdolla on näistä leikkauksista ja maksujen korotuksista vastuussa, on nyt aloittanut massiivisen mainoskampanjan työ ja perheen yhteensovittamisen kysymyksistä. Osoittaa aikamoista pokkaa ensin heikentää päivähoidon laatua ja nostaa sen hintaa, ja sitten hurskastella sillä, että naiset pitäisi saada nykyistä varhemmin töihin.

Myös omaishoitajista noin 70 prosenttia on naisia. Tämä on tulevaisuudessa suuri tasa-arvokysymys, koska ihmiset elävät yhä vanhemmiksi. Suurin taloudellinen seuraus pitkistä koti- ja omaishoidontukijaksoista on eläkekarttuman pieneneminen. Tällä hetkellä naiset työeläke jää noin 66 prosenttiin miesten työeläkkeestä. Ero on todella suuri.

Perussuomalaiset ja keskusta puhuvat mielellään perheiden valinnanvapaudesta. Naisten täytyy saada valita jäävätkö he kotiin hoitamaan lapsiaan vai vievätkö nämä päivähoitoon. Vanhusten täytyy voida olla kotona mahdollisimman pitkään, vaikka eivät enää siellä pärjäisikään. Naiset hoitavat heidätkin. Hallituksen politiikka vie tasa-arvoasioissa yhteiskuntaamme valtavin harppauksin taaksepäin.

Ainakin yhdessä asiassa naiset tuntuvat valintansa tehneen. Syntyvyys Suomessa on alhaisimmalla tasolla sitten 1860-luvun nälkävuosien.

Kolumni on julkaistu Kansan Uutisten Viikkolehdessä 13.5.2016 

Työ ei jakaudu tasaisesti. Osa meistä taistelee toimeentulostaan, koska työtä ei ole. Osa taas tekee montaa työtä yhtä aikaa, koska yhdellä palkalla ei tule kunnolla toimeen. Vastentahtoiset osa-aika- ja pätkätyöt yleistyvät. YT-neuvotteluista ja ulkoistamisista on tullut surullista arkipäivää. Liika työnteko, työn puute tai työn löytäminen ovat ongelmia, joihin yhä useampi etsii ratkaisua. 

Työ ei jakaudu tasaisesti myöskään sukupuolten välillä. Synnytysikäisiä naisia palkataan samanikäisiä miehiä enemmän määräaikaisiin työsuhteisiin. Naiset myös käyttävät yli 90 prosenttia perhevapaista. Erityisesti kotihoidon tuella pidetyn hoitovapaajakson on nähty aiheuttavan eriarvoisuutta naisten välille ja liian pitkiä, palkkaan ja eläkkeeseen vaikuttavia katkoja naisten työuriin.

Hallitus on vaatinut työntekijöiltä joustoja. Hallituksen lanseeraamassa kilpailukykysopimuksessa työntekijöiltä leikataan lomarahoja, pidennetään työaikaa ja heille siirretään aiemmin työnantajille kuuluneita maksuja. Työnantajat saavat tämän kaiken joutumatta luopumaan mistään. Jos puhutaan talkoista, olisi tärkeää että kaikki velvoitettaisiin mukaan.

Hallitus vetoaa siihen, että talouden rattaat pitäisi saada pyörimään ja ihmiset perustamaan uusia yrityksiä. Yhtään varmaa uutta työpaikkaa ei kuitenkaan voida luvata sillä, että työnantajat saavat uusia kädenojennuksia. Yhtään uutta innovaatiota ei synny työntekijän asemaa heikentämällä tai palkkoja leikkaamalla.

Ammattiyhdistysliikettä on syytetty julkisessa keskustelussa vanhanaikaiseksi ja kankeaksi instituutioksi, joka ei ole valmis joustamaan työmarkkinoiden tai globaalin markkinatalouden edessä. Jotkut ovat jopa sitä mieltä, että ammattiyhdistysliikkeen aika on ohi, ja ihmisten on voitava itse neuvotella palkkansa ja työehtonsa työpaikan saadessaan.

Ilman työväen- ja ammattiyhdistysliikettä meillä ei olisi nykyisenkaltaisia työaikoja, palkkoja, lomia eikä irtisanomissuojaa. Nämä edut on saavutettu erityisesti siksi, että liitoilla on ollut tarpeeksi jäseniä joukkovoiman käyttämiseen. Yksittäisten ihmisten neuvottelemien työehtojen perusteella toimiva työelämä olisi varmasti huomattavasti kirjavampaa ja eriarvoisempaa.

Kaikkien instituutioiden käytännöt kaipaavat päivittämistä, ja muuttuva työelämä asettaa haasteensa myös ammattiyhdistysliikkeen toiminnalle. Edelleen ammattiliitot ovat kuitenkin olemassa ajaakseen jäsentensä, eli työntekijöiden etua. Näin työn juhlapäivänä sekin on hyvä muistaa. Työntekijä on palkkansa ansainnut.

Kolumni on julkaistu Etelä-Suomen Sanomissa 30.4.2016

Hallitusohjelman toiveet Suomesta koulutuksen ja osaamisen kärkimaana ovat pelkkää sanahelinää, kun samanaikaisesti koulutuksesta leikataan yli miljardi euroa vuositasolla.  

Yksi lyhytnäköisimmistä toimista on varhaiskasvatuksesta leikkaaminen. Subjektiivista varhaiskasvatusoikeutta rajattiin niin, että lapset joutuvat jatkossa keskenään eriarvoiseen asemaan vanhempiensa työmarkkina-aseman perusteella. Koska kaikki kunnat eivät tätä heikennystä halunneet ottaa käyttöön, lapsia kohdellaan nyt eri tavoin myös asuinpaikkansa perusteella. Hallitus on lisäksi suurentanut varhaiskasvatuksen ryhmäkokoja ja on aikeissa nostaa päivähoitomaksuja.

Korkeakoulutuksen leikkauksissa suurimpana kärsijänä on ollut Helsingin yliopisto, josta joudutaan irtisanomaan lähes tuhat henkilöä. Niiden henkilökohtaisten tragedioiden lisäksi, joita työpaikan menetys aiheuttaa, leikkaukset vaikeuttavat myös opiskelijoiden arkea. Hallintohenkilökunnan vähentyessä myös opintojen ohjaus vähenee. Opetuksen laatu kärsii. Puhumattakaan siitä viestistä, jonka hallitus antaa nuorille tutkijoille ja heidän tulevaisuudenuskolleen.

Seuraavaksi hallitus on käymässä ammatillisen koulutuksen kimppuun. Leikkaukset tulevat todennäköisesti suurentamaan ryhmäkokoja ja heikentämään lähiopetusta. Nämä vähentävät heikommin pärjäävien nuorten mahdollisuuksia läpäistä koulutus. Lisäksi aloituspaikkoja joudutaan karsimaan, jolloin heikommin peruskoulussa pärjänneet eivät edes pääse sisään. Meillä on kohta käsissämme uusi joukko koulutuspolulta tipahtaneita nuoria. Samaan aikaan hallitus on leikannut nuorisotakuun lähes olemattomiin.

Opintotuen leikkaukset käyvät kaikkein pienituloisimman väestöryhmämme kukkarolle ennennäkemättömällä tavalla. Hallitus on leikkaamassa opintorahasta neljänneksen. Jotkut sanovat, että opiskelu on investointi tulevaisuuteen, ja se kuuluukin rahoittaa lainalla. Eihän ennenkään opiskeluun saanut ilmaista rahaa. Mutta ajat ovat muuttuneet. Korkeakoulutuskaan ei ole enää tae varmasta työpaikasta. Kotitalouksien velkaantumisaste kasvaa. Miksi olemme niin huolissamme valtion velasta, jos nuortemme tulee ottaa lainaa elämiseensä?

Maksuton koulutus on perinteisesti ollut yksi suomalaisen yhteiskunnan kulmakivistä. Nyt hallitus on murtamassa maksuttomuutta suunnittelemalla lukukausimaksuja yhä uusille opiskelijaryhmille. Lukukausimaksuja ulkomaalaisille opiskelijoille ollaan laajentamassa korkeakouluopiskelijoista toisen asteen opiskelijoihin. Lisäksi selvitetään mahdollisuutta periä lukukausimaksuja vieraskielisestä toisen asteen opiskelusta. Onko hallituksen tarkoituksena lopulta tehdä opiskelusta vain rikkaiden etuoikeus?

Näiden massiivisten leikkausten keskellä on ollut kummallista, että opetusministerimme Sanni Grahn-Laasonen ei puolusta hallinnonalaansa voimakkaammin, ainakaan julkisuudessa. Hän toistelee mantraansa kaikille kivuliaista säästöistä eikä asetu lainkaan vastustamaan niitä.

Sipilän hallitus on kuitenkin joutunut jo alkutaipaleellaan perumaan joitakin huonoja päätöksiään. Koulutusleikkauksiin perumisia ei näköjään tarvitse edes harkita, koska oma ministerikään ei ryhdy suomalaista koulutusta puolustamaan.

Viime viikolla uutisoitiin, että Suomen talous kääntyi viime vuonna kasvuun ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2011. Pahoin pelkään, että hallituksen tuhoisat koulutusleikkaukset eivät tätä orastavaa kasvua ainakaan vauhdita. 

Kirjoitus on julkaistu Hämeen Sanomissa 26.3.2016

Suomen lähi- ja perushoitajaliitto Superin teettämän, viime vuonna julkaistun selvityksen mukaan vanhusten kotihoito on yhä pahenevassa kriisissä. Hoidon laadusta oli huolissaan tyrmistyttävät 95 prosenttia kyselyyn vastanneista henkilöstön edustajista. Työn rasittavuus oli vastaajien mukaan lisääntynyt ja jopa kaksi kolmasosaa harkitsi alan vaihtoa.

Vuonna 2013 voimaan tulleessa vanhuspalvelulaissa painotetaan vanhusten palveluiden järjestämistä niin, että vanhus voi asua kotonaan mahdollisimman pitkään. Lakia säädettäessä kotihoidon resursseja oli tarkoitus lisätä. Tämä tarkoitus ei kuitenkaan toteutunut. Kotihoitopainotteisuuteen siirryttäessä säästyneitä rahoja olisi tullut käyttää kotihoidon kehittämiseen.

Vaikka laki edellyttää, että kotihoidon palvelut ovat vanhukselle riittävät, käytännössä asiassa on tulkinnanvaraa ja hoidon laadun valvonta on riittämätöntä. Palveluiden määrä ja laatu vaihtelevat alueittain. Henkilökunnan nopea vaihtuvuus vaikuttaa asiakkaan kokemuksiin hoidosta ja yhteydenpitoon omaisten ja hoitohenkilökunnan välillä.

Suurin ongelma julkisuudessa käydyn keskustelun perusteella näyttää olevan se, ettei huonokuntoisille vanhuksille saada laitoshoitopaikkoja tarpeeksi nopeasti. Vanhusten kunnon kartoittamisprosessit ovat kankeita ja hitaita. Kotonaan asuu vanhuksia, joiden kohdalla puhutaan jopa heitteillejätöstä. Tähän tulisi reagoida nopeasti.

Eduskunnan apulaisoikeusasiamies on aloittanut valtakunnallisen selvityksen vanhusten kotihoidon puutteista. Heti kun selvityksen tulokset saadaan, on siinä esiin tuodut epäkohdat hoidettava kuntoon. Kysymys on vanhustemme perus- ja ihmisoikeuksista. Niitä ei voida polkea rahapulan varjolla. 

Kirjoitus on julkaistu Kansan Uutisten Viikkolehdessä 11.3.2016

Varhaiskasvatuksesta ja päivähoidosta on puhuttu nyt paljon. Syksyllä eduskunta päätti pitkän käsittelyn jälkeen antaa kunnille mahdollisuuden varhaiskasvatusoikeuden rajaamiseen, vastoin asiantuntijoiden neuvoja. Myös ryhmäkokoja kasvatettiin. Seuraavaksi hallituksen on tarkoitus nostaa päivähoitomaksuja.

Eduskuntaryhmämme on vastustanut näitä lapsiperheiden arkea heikentäviä päätöksiä. Erityisesti varhaiskasvatusoikeuden rajaaminen asettaa lapset keskenään eriarvoiseen asemaan vanhempien työmarkkina-aseman perusteella. Kun joissain kunnissa rajaus otetaan käyttöön ja toisissa ei, myös alueellinen eriarvoisuus kasvaa.

Ryhmäkokojen kasvattaminen heikentää varhaiskasvatuksen laatua ja lasten tarvitsemaa yksilöllistä hoivaa. Suuret ryhmät uuvuttavat henkilökunnan. Päivähoitomaksujen nostaminen tekee loven lapsiperheiden kukkaroon, johon kohdistuu nyt muitakin korotuksia, kuten terveydenhuollon asiakasmaksujen nostaminen.

Päätin itse ottaa selvää päivähoidon arjesta ja tämän viikon maanantaina sain mahdollisuuden sukeltaa Riihimäellä sijaitsevan Jukolan päiväkodin Melukylän ryhmään.

Päiväkodissa kaikki toiminta on tarkkaan suunniteltu niin, että se tukee lapsen varhaista kasvua ja kehitystä. Aamupuurolla puhuttiin viikonlopun tapahtumista. Puuron jälkeen iso ryhmä jaettiin vähän pienempiin ryhmiin, osa lähti ulkoilemaan ja osa jäi sisälle kasvojumppaan ja leikkimään. Minä olin eläinleikissä norsu.

Lounaalla viisivuotissyntymäpäiväänsä viettänyt kruunattiin juhlavasti ja lauloimme sankarin toiveen mukaisesti onnittelulaulun sekä suomeksi että englanniksi. Ruuaksi tarjoiltiin perunoita, kastiketta ja salaattia ja jälkiruuaksi sankari tarjosi kaikille karkin. Lounaan jälkeen lapset painelivat omiin sänkyihinsä peittojen alle ja yksi aikuisista luki sadun. Melkein kaikille uni maittoi.

Myös minun päiväni oli opettavainen. Riihimäellä on iloittu siitä, ettei päiväkotien ryhmäkokoja kasvateta. Ilo loppui lyhyeen kun minulle selvisi, että kaikki Jukolan, ja myös muiden kaupungin päiväkotien ryhmät jo nyt pullistelevat ja ryhmäkoot paukkuvat.

Kasvaneita ryhmäkokoja voidaan selittää hienosti paperilla, kun osa-aikaiset lapset lasketaan puolikkaina. Mutta kun lapset ovat mukana päiväkodin arjessa, he ovat ihan oikeita ja kovin tärkeitä, kokonaisia lapsia. Tämä on tainnut ministereiltä jäädä huomaamatta. 

Tulen hyvin toimeen erilaisten ihmisten kanssa ja pyrin löytämään yhteisiä ratkaisuja työssäni eduskuntaryhmän puheenjohtajana. Minulla on laajat yhteistyöverkostot niin puolueen sisällä kuin yli puoluerajojen.

Minulle tärkeitä asioita politiikassa ovat päivähoito, koulutus, työelämä ja sen sovittaminen yhteen perheen kanssa sekä hyvä ja laadukas sosiaali- ja terveydenhuolto ja vanhusten palvelut. Ne asiat, joiden hyvä laatu turvaa elämää ja sujuvoittaa arkea.

Olen aiemmin lähtenyt ehdolle erilaisiin luottamustehtäviin mietittyäni asiaa vain hetken. Tätä ehdokkuutta olen kuitenkin harkinnut siitä asti, kun Paavo Arhinmäki marraskuun lopulla ilmoitti, ettei ole enää käytettävissä puolueen puheenjohtajan tehtävään. 

Olen vatvonut asiaa ystävieni, työtovereideni, puolisoni, vanhempieni, lasteni ja sukulaisteni kanssa. Olen valvonut öitä ja mennyt varmana päätöksestä nukkumaan vain herätäkseni epävarmana. Nyt on aika lopettaa asian vatvominen. Olen päättänyt asettua ehdolle vasemmistoliiton puheenjohtajaksi.

Olen ollut vasemmistoliiton puoluejohdossa vuodesta 2007. Kesällä tulee siis kuluneeksi yhdeksän vuotta siitä, kun puoluekokousväki valitsi minut varapuheenjohtajaksi Helsingin Kulttuuritalolla.

Olen seurannut hyvin läheltä Martti Korhosen puheenjohtaja-ajan ja heti perään Paavo Arhinmäen kaudet. Uskon tietäväni mihin tehtävään olen asettumassa ehdolle. Tunnen hyvin meidän kenttäväen ympäri Suomea ja useimmat ihmiset kentällä tuntevat minut.

Puheenjohtajan tehtävä ei ole helppo. Vasemmistoliiton kannatus seisoo paikallaan, vaikka juuri tässä poliittisessa tilanteessa kannatuksen nostamisen pitäisi olla mahdollista. Uuden puheenjohtajan suurin haaste on, miten saadaan kannatus nousuun ja uusia ihmisiä mukaan vasemmistoliiton toimintaan ja äänestäjiksi.

Meidän pitää pystyä hyödyntämään koko mahtavaa ja aktiivista kenttäväkeämme parhaalla mahdollisella tavalla ja saada ihmisten osaaminen ja voimavarat käyttöön. Koko puoluejohdon on syytä sitoutua aktiiviseen työhön koko maassa kannatuksen parantamiseksi.

Nyt on jokaisen aika pysähtyä pohtimaan millainen puolue vasemmistoliitto on ja mitä haluaisi sen olevan. Kesän puoluekokouksessa valitaan uusi puheenjohtaja ja puoluesihteeri, mutta linjataan myös puolueen tulevaisuutta. Tähän toivon kaikkien osallistuvan.